Kolpakot löivät kapakan kovaksi hankittuja pöytiä vasten, kun miehet mittailivat toisiaan; “Jaa sinäkö meriltä, et ole tainnut käsipohjaa syvemmällä käydä”, veisteli ensimmäinen. “Juu juu, ja sinäkin taisit hurjimmillasi uimahallin kloorivettä niellä”, pääsi toinen sanomaan, ennen kuin häntä moitittiin; “Noinkohan olet rantalaineita ärjympää kokenut itsekään”, ja heti sai selkäänsä; “Ettäkö oikein soutuveneen onnistuit kaatamaan rantakaislikkoon huonolla säällä?”. Pilkka jatkui ja tilanteita suurenneltiin, sikäli että jokainen heistä koki olevansa toistaan kovempi merenkävijä. “Sinä maakrapu et ole koskaan nähnyt päijännettä suurempaa vettä, Saimaalla jo eksyisit”.
Kävi heidän väkeväjuovuksinen riidanpito jo pian aiheeltaan naisiin, siitähän kova panomies aina tunnettiin. “Kerrankin laitoin niin valkeaa naista, että lieni peräpohjolan perukoilta asti, kuin aavetta olisin maannut, vaan lorttopa tuokin”. Toisen oli laitettava paremmaksi halveksunnassaan, ja vertasi makuukaveriaan kuin olisi henkaria yrittänyt asetella pimeässä eteisen naulakkoon, niin hankalaksi hän toimitusta kuvasi. Hänestä seuraava yritti rehvastella vielä suuremmin kertoessaan, kuinka olisi ollut sama avata kajuutan ikkuna ja nussia yötä, niin oli hänen valittunsa laaja ulottuvuuksiltaan.
Mutta ennen kuin väitelmä pääsi äitymään suurempiin mittoihin, saapui laiva jo satamaan. Miehet puvuissaan poistuivat aluksesta, miehistön heitä katsoen alaspäin, kapteeninkin katsellessa arvostellen: Hyvä mies ei puhu noin huonoon sävyyn vesistä tai naisista. Miehistö katsoi heidän poistumista pilkalla. Ei merta käynyt halveksu vettä kuin he halveksivat. Sitä suuremmalla saarnalla he katsoivat heitä, kuinka ei moiset vettä pelkäävät velliperseet olleet kokeneet mitään kunnasta korkeampaa, saati sitten hyvää naista. Mutta väliksikö siitä, maksoivat lystistä isolla rahalla kuitenkin. Seuraava joukko yhtä turhanaikaisia pukumiehiä oli astumassa laivaan. Maksoivat hekin hyvää hintaa turhista puheistaan.
