sonja
42485
Sara
________
Sohva on siirretty lähemmäs televisiota.
Tupakkaakin on poltettu sisällä taas.
Ei tästä tule helvettiäkään.
Pyykit on kyllä pesty, mutta jätetty koneeseen märkänemään.
”Oletteko te koskaan näpistelleet.”
”Hmm… mitä sä sanoit?”
”Että ootteko varastanu kaupasta ikinä mitään?”
”Ei oo ollu tarvista. Omilla rahoilla aina pärjänny.”
Auton sivupeili on paskana.
Kuskin puolen ikkuna on rikki ja vanha arvoton cd-soitin kateissa.
Imurin luo on pitkä matka, mutta pitäähän nuo sirpaleet koota.
Ne ratisevat siinä ikkunan välissä korjauksen jälkeenkin.
”Miksi sä oot aina niin vihainen?”
Mitähän tuohon sanois. Ei mitään.
”Maksa se vitosen velka. Oot kaljan velkaa.”
”Minkä kaljan?” Joo haista vittu.
Puhelin jäi kotiin. Matkan jälkeen odottaa ikävä viesti.
Jaa tällaista paskaa. Jätti sitten tekstiviestillä.
Voisin tappaa itseni.
No heitetään tämä kihlasormus tuonne ojaan ensin.
”Oota mä laitan tän kameran asemiin ensin.”
”Uskaltaakohan tästä ampua?”
”Se on uusi vuosi ja ei me tässä kauaa olla. Nopeesti ja menoksi.”
”Mihin baariin?”
Vähän hankeen lipsahti kun oli niin kiire lähteä töistä.
Äkkiä hangesta pois ennen kuin kukaan näkee.
Naurattaa sitten jälkeenpäin.
Tämä oli ennen kuin naapurit alkoivat katsomaan kieroon.
”Onkohan oikeasti pahoja ihmisiä olemassa.”
”Siis sellaisia jotka… on vaan pahoja.”
”En tiedä. En oo miettiny niin tarkkaan.”
”Vaihdetaanko biisejä? Mitä sulla on tässä hyllyssä.”
Poljetaan karkuun niin lujaa kuin päästään.
Se vartija lähti perään sieltä tenniskentältä.
Myöhemmin oli kuulemma käynyt kysymässä koko tien läpi.
Kaveri tunnusti. No se itki jo aiemmin, vaikka ei ollut mitään hätää.
”Tuuhan tänne jumppakärpänen!”
Vielä pari kärrynpyörää. Pitäähän sitä leveillä.
”Sun vuoro. Yksinkertaiset vuorosanat.”
Kaikki muut jäätyy sitten esityksen aikaan, mutta eihän se siitä ole kiinni.
Näin viime yönä unta. Se oli joku outo uni.
Minä näen niitä aina toisinaan. Ne ovat ihan tavallisista tilanteista.
Joskus tuntuu että muistaa nähneensä unta asioista mitä sinulle tapahtuu juuri nyt.
Ei edes dèjá vu tuntemus vaan varmuus siitä että se oli unesta.
”Mulla oli kyrvän varressa haava. Semmonen siisti puhdas viilto.”
”Siitä alko valumaan kusta ja verta. Ihan vähän verta.”
”Huoneessa ei ollut kuin roskaämpäri. Kusin sen täyteen.”
”Sinä olit siinä unessa ja kauhistelit tilannetta. Kaikkee sitä mieli purkaa.”
Taisin olla jo viisi vuotta vanha kun huomasin että ihmiset osaa valehdella.
Olinhan minä sen tiennyt jollain tasolla, totta kai.
Mutta että tärkeistäkin asioista? Itseään suojellakseen.
Aloin ottaa muista mallia.
(Olisipa mukava olla jossain yksin. Pitäisi muuttaa johonkin mökkiin vuodeksi.)
(Ihan pois kaikesta. Vois nakerrella käsillään ja hakea kirjastoautosta lukemista.)
(Tulla tutuksi kyläkauppalaisille, ehkä käydä paikallisessakin kuuntelemassa viisauksia.)
(Lämmittää sauna silloin kun haluaa, uida yöllä ja herätä linnunlauluun)
”Mitä sulle kuuluu?” En vastaa.
”Soittaako ne sieltä sitten?” Ärsyttää ja ärähdän.
”Eiku… Eiku ne laittaa varmaan kirjekyyhkyn sieltä.”
Hiljaista. ”Lähetäänpä pois täältä kun ollaan niin loukkaavia.” Hyvä. Menkää.
Sitä ei oikein koskaan unohda että kun näkee jonkun itkevän.
Heikkoutta se ei ole, mutta mitä hyötyä siitä on?
Tuoko se sen ihmisen takaisin. Ennustus kai tämäkin on.
Ja silloin kun itkettää toista; tuntuu kuin katsoisi vääristyneeseen peiliin.
”Huomenta.” ”’menta.”
”Mitä oot mieltä, muutetaanko? Haluatko? Kato ny tätä.”
”No näytä nyt niitä kansioita. Hei oot keittäny kahviakin, kiitos kulta. Mä käyn suihkussa ensin.”
Samalla kun vesi valuu. ”Me saadaan maalata se itse näillä hyväksytyillä väreillä.”
Jos voisi tehdä jotakin merkityksellistä jonkin asian eteen?
Mitähän sitä voisi tehdä? Moni asia tuntuu niin mielekkäältä, mutta usein liian hetkittäin.
Auttaakohan tämä intiaanikävely minua ollenkaan? Miksi jokaisen lauseen pitää olla kysymys?
Kysymykseen kysymyksellä vastaavat ovat mielestäni tekoviisaita. Aika hauskaa jäädä siitä kiinni.
______________________
Stories for lovers.
